ihmeessä eläminen

Pitkästä aikaa täällä! Tajusin juuri, että vuosi 2022 vierähti ilman yhtäkään blogi-postausta. Instagramin puolella oon jonkin verran jakanut ajatuksiani, mutta nyt tuli sellanen fiilis, että olis ihana kirjoitella vähän tännekin. Mun elämässä on tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, että haluan jakaa niistä vähän pidemmin myös teille, jotka ootte seurannut mun matkaa usein melko synkkien tunnelmien keskellä.

Tänään mulla on vapaapäivä. Heräsin aamulla painajaisunesta jo seitsemän jälkeen ja pohdin, jäisinkö vielä nukkumaan, kun siihen kerrankin olis mahdollisuus vai lähtisinkö aamupalalle rakastamaani kahvilaan. Päädyin nousemaan ylös ja onneksi tein niin! Avasin verhot ja huomasin talven palanneen yön aikana. Mannerheimintien työmaiden johdosta bussipysäkki oli vaihtanut paikkaa ja hetken harhailtuani pääsin lopulta matkaan. Oli ihanaa istua herkullisen aamupalan ääressä kirjaa lueskellen tietäen, että päivästä oli vielä lukematon määrä tunteja käyttämättä. Astuessani kahvilan ovesta ulos, auringonpaiste täytti minut sanoinkuvaamattomalla ilolla. Mikä elämää tuova voima valossa onkaan! Jatkoin matkaani kirjastoon, missä edelleen istuskelen tuijottaen välillä ikkunasta sinistä taivasta. 

Välillä tekee todella hyvää pysähtyä pohdiskelemaan elettyä elämää ja katsomaan taaksepäin. En voi kuin ihmetellä nöyrän kiitollisuuden vallassa, millaisen matkan olen tähän mennessä kulkenut. Marraskuussa 2021 kirjoitin edellisen kerran tänne ja silloin olin täysin vakuuttunut siitä, että luokanopettajan työtä en tulisi koskaan tekemään. Ajattelin, ettei minusta kertakaikkiaan olisi siihen. Koin syvästi ja kipeästi olevani täysin kyvytön ja sopimaton kyseiseen tehtävään. Yksittäiset opettajan sijaisuudet saivat minut edeltävinä öinä sellaisten ahdistuskohtausten valtaan, että melkein luulin kuolevani. Mitkään läheisteni kommentit siitä, miten hyvin heidän mielestään sopisin opettajaksi eivät kyenneet murtamaan sitä koko olemukseni läpäisevää tunnetta sisimmässäni, joka sai kaiken itseluottamukseni lentämään taivaan tuuliin. Pelkäsin tulevaisuutta, koska minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä elämälläni tekisin. Minusta tuntui, etten koskaan löytäisi omaa paikkaani työelämässä ja tämä kokemus heijastui kaikille muillekin elämäni osa-alueille. Koin olevani hukassa - vailla suuntaa, iloa ja innostusta. Ikäänkuin vain ajelehdin eteenpäin toivoen, että jokin ihme muuttaisi elämäni suunnan. 

Kaiken tämän keskellä elämässäni oli myös valtavasti hyviä asioita, mutta syvä riittämättömyyden tunne ja tyytymättömyys loivat jatkuvasti synkkiä varjojaan elämäni ja ihmissuhteideni ylle. Koin usein olevani erämaassa eksyksissä ja korvissani soi jatkuvasti huonommuuden hirvittävä huuto. Tällainen olotila ja mielenmaisema on paras mahdollinen kasvualusta vertailulle ja kateudelle, jotka synkentävät käsityksiä omasta elämästä ja itsestä entisestään. Kirottu noidankehä, jonka  tuhovoima on niin suuri, että pieni ja rikkinäinen ihminen kokee olevansa täysin voimaton vastustamaan sitä. Onneksi kaiken tämän keskellä tiesin, että suuri Jumala on puolellani. Olin elämässäni nähnyt monta kertaa, miten ihmeellisesti Hän oli minua auttanut ja siksi (vajavaisesti kylläkin) luotin Hänen johdattavan minua edelleen. En kuitenkaan voinut silloin kuvitellakaan, millä tavalla Hän tulisi sen tekemään. 

Kirjoittaessani tätä kyyneleet nousevat väkisin silmiini ja mielessäni alkavat soida Shane & Shane:n laulun sanat: 

My afflictions and my pain 

Each addiction I can't break

I need You

Every breath I need You

Where would I be without my Savior?

Where would I be without His unending mercy?

'Cause I have life because His life was laid down

I won't look back now

Drowning in a sea of grace

I will never be the same

I need You

Every breath I need You

Jumalan armosta olen tässä tänään. Voin paremmin kuin koskaan. Kuluneen vuoden aikana koen kasvaneeni ihmisenä valtavasti. Vastoin kaikkia uskomuksiani ja pelkojani, opetan nyt ykkösluokkaa ja nautin työstäni. Vielä pari kuukautta sitten oman luokan opettaminen oli täysin mahdoton ajatus. Seuraavassa postauksessa kerron tarkemmin, miten tähän pisteeseen olen päätynyt ja mitä ajatuksia opettajan työ on minussa herättänyt. 

never alone

Istun Cafe Tarinassa kirjoittamassa luokanopettajaopintojeni viimeistä esseetä ja katselen ikkunasta ohi kulkevia ihmisiä, lehdettömiä puita ja marraskuun harmaata maisemaa. Keskeytän kirjoittamisen ja päädyn tänne. Edellisestä kirjautumisesta tälle sivustolle on kulunut 10 kuukautta. Vuoden alussa kuvittelin, että tästä vuodesta tulisi blogin puolella aktiivisempi kuin koskaan, mutta toisin kävi. Monet muutkin asiat ovat menneet radikaalisti eri tavalla kuin olin kuvitellut ja suunnitellut. Ajattelin saavani gradun valmiiksi viimeistään kesään mennessä mutta työ on kesken edelleen. Kaikkein ihmeellisintä on se, että murehtijaluonteestani huolimatta en ole missään vaiheessa stressannut koko asiaa. Hämmästyttävän vähän stressiä aiheuttaa myös ajatus siitä, ettei minulla ole aavistustakaan valmistumisen jälkeisistä seuraavista askelista. Keväällä suoritettu maisteriharjoittelu, monista upeista hetkistä huolimatta, vahvisti ajatusta siitä, ettei luokanopettajan työ ainakaan tällä hetkellä ole minua varten. Katsoessani elämääni taaksepäin, kaikkien haastavien, kivuliaiden ja välillä epätoivoisiltakin tuntuneiden vaiheiden yläpuolella loistaa niin kirkkaasti Jumalan huolenpito ja uskollisuus, että tiedän myös tulevaisuuteni olevan turvallisissa käsissä. Vaikeuksia ja kärsimystä on varmasti tiedossa jatkossakin mutta tiedän, etten ole niiden keskellä koskaan yksin. 

Jos jotain oon tän kuluneen vuoden aikana oppinut niin sen, miten yhtäkkisesti elämä voi muuttua. Joskus parempaan suuntaan kuin olisimme uskaltaneet edes unelmoida mutta usein suunta voi olla myös täysin päinvastainen kuin olisimme toivoneet. Kaikki tässä maailmassa on äärettömän haurasta ja katoavaisuuden alaista. Jokainen hetki on ainutlaatuinen ja kallisarvoinen lahja, josta saa nauttia mutta johon ei voi takertua. Kauneimmatkin rakennelmat voivat sortua sekunnissa. Kauhistuttava totuus, jonka harva haluaa kohdata ennen kuin se on väistämätöntä. Onneksi tässä ei kuitenkaan ole koko totuus. Jumalan rakkaus ja uskollisuus nimittäin ovat horjumattomia. Kestävä perusta elämälle voi löytyä vain tämän katoavaisen todellisuuden ulkopuolelta. 

"Saat olla varma, että Jumala on läsnä. Tietoisuus hänen läsnäolostaan muuttaa kaiken ja murheesi väistyy." Tää lause on lohduttanut mua monesti. Jumalan läsnäolo ei välttämättä muuta mitään näkyvällä tavalla meidän olosuhteissa ja kuitenkin se voi muuttaa kaiken, millä on todella merkitystä. Jumalan läsnäolo voi tuoda sydämeen rauhan, joka on täysin riippumaton olosuhteista: rauhan, joka ulottuu niin syvälle ihmisyyden ytimeen, etteivät sitä pysty horjuttamaan kipeimmätkään tunteet tai vaikeimmatkaan tilanteet. Pohjimmiltaan rauha ei ole negatiivisten tunteiden puuttumista vaan nimenomaan tietoisuutta Jumalan läsnäolosta niidenkin keskellä. Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi, jotta hän kykenisi olemaan läsnä ihmisyyden kivussa todellisella, syvästi itse koetulla tasolla. 

“Sen vuoksi hänen piti tulla kaikessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylipappi tehtävissään Jumalan edessä ja hän voisi sovittaa kansan synnit. Koska hän on itse kärsinyt ja ollut kiusattu, hän kykenee kiusattuja auttamaan.” Hepr. 2:17-18

Kun mietin tilanteita, joissa olen kokenut saavani eniten lohdutusta, ne ovat liittyneet lähes poikkeuksetta ihmisiin, jotka ovat aidosti kyenneet samaistumaan kokemaani tuskaan. Harva asia tuntuu yhtä upealta, voimaannuttavalta ja turvalliselta kuin kuulla sanat: "ymmärrän mistä puhut, tiedän miltä tuo tuntuu, olen kokenut jotain vastaavaa". Miten ihmeelliseltä tuntuu kokemus siitä, ettei ole kipunsa ja heikkoutensa kanssa yksin. Joku näkee, kuulee ja ymmärtää. Vertaistuen voimaa ei voi vähätellä. Vielä ihmeellisempää on se, että maailmankaikkeuden kuningas ja koko luomakunnan Luoja, on ottanut vapaaehtoisesti osaa kärsimykseeni. Sen lisäksi, että hän ymmärtää, hän on myös voimallinen parantamaan, eheyttämään ja tekemään kaiken uudeksi. Tietoisuus tästä maalaa sumun peitossa olevan tulevaisuuden toivon väreillä. 

Oh, the perfect Son of God

In all His innocence
Here walking in the dirt with you and me

He knows what living is
He's acquainted with our grief
Man of sorrows and Son of suffering

Blood and tears
How can it be?
There's a God who weeps
There's a God who bleeds
Oh, praise the One
Who had reached for me
Hallelujah
To the Son of suffering

Maverick City Music - Son of Suffering 

tavoite 2: count your blessings

Yksi vertailun ja kateuden ikävimmistä seurauksista on sokaistuminen niille hyville asioille, mitä omassa elämässä on. Kun katse kiinnittyy siihen, mitä jollain muulla on ja mitä itseltä puuttuu, jää näkemättä kaikki ne siunaukset, jotka omaan elämään on suotu. Voin tunnustaa, että itse sorrun tähän valitettavan helposti. Joululomalla sain tästä erittäin tarpeellisen muistutuksen keskustellessani yhden ystäväni kanssa aiheesta. Tajusin kauhukseni, miten kiittämätön olenkaan ollut rypiessäni itsesäälissä, vaikka elämääni on siunattu niin monin tavoin. Jopa epäreilun paljon. Tämän kivuliaan oivalluksen seurauksena päätin ottaa yhdeksi tämän vuoden tavoitteeksi aktiivisen kiitollisuuden harjoittamisen. Uskon, että se on yksi parhaista keinoista taistella kateutta vastaan ja lisätä omaa hyvinvointia. Ja kun voi itse paremmin, on helpompi levittää rakkautta myös ympärilleen. 

Täytin eilen 25 vuotta ja koko päivän tunsin olevani sellaisen siunauksen ympäröimänä, etten muista koska viimeksi. Sama häkellyttävän syvä kiitollisuuden tunne on jatkunut tänäänkin. Tällaisina päivinä, kun olosuhteet ovat kaikin tavoin suosiolliset ja rohkaisun sanoja tuntuu oikein satelevan taivaasta, on helppo olla kiitollinen. Oon alkanut vuoden alusta täyttää kiitollisuuspäiväkirjaa ja eilen illalla yksi sivu tuli täyteen alta aika yksikön. Kuten hyvin tiedätte, on olemassa myös hyvin toisenlaisia päiviä. Päiviä, jolloin kaikki maailman asiat tuntuu kaatuvan niskaan, ahdistus yllättää joka nurkan takaa ja minäkuva on niin vääristynyt, että tekisi mieli hajottaa kaikki peilit pieniksi sirpaleiksi. Tällaisina päivinä ei ole helppoa olla kiitollinen. Sen sijaan on helppoa inhota itseään ja omaa elämäänsä, vajota itsesääliin ja katkeruuteen sekä uskoa siihen, että kaikki tulee menemään pieleen. Menneisyydestä mieleen nousevat kaikkein ikävimmät muistot ja tulevaisuus on uhkakuvien peitossa. Tästä ilmiöstä voidaan käyttää myös termiä "negatiivinen suodattaminen". 

Tällaista ainakin minun elämäni on. Toiset päivät ovat parempia kuin toiset, sehän on selvä. Mielestäni on ihan sallittua ja jopa suositeltavaa antaa itselleen lupa kokea kaikenlaisia tunteita. Kateus on yksi inhottavimmista tunteista, josta haluaisin päästä eroon ikuisiksi ajoiksi. Kuitenkin tiedän, ettei itsensä syyllistäminen ja ruoskiminen tai tunteiden kieltäminen ja piilottaminen tuo ongelmaan ratkaisua. Tunteita ei ole terveellistä torjua, muttei niiden tarvitse myöskään antaa määritellä elämäämme. Yksi suurimmista oivalluksista ensimmäisen terapiavuoteni aikana on ollut ymmärrys siitä, että omaa ajattelua on mahdollista muuttaa. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta minulle se ei ole sitä ollut. Tiettyjen haitallisten ajatusmallien kanssa vuosikausia kamppaillessani olen välillä menettänyt uskon siihen, että asiat voisivat muuttua paremmaksi. Olen ottanut esimerkiksi murehtimisen ja riittämättömyyden tunteen osaksi identiteettiäni. Olen ajatellut, että tällainen ihminen minä nyt olen, eikä asialle ole mitään tehtävissä. Terapian myötä olen alkanut ymmärtää, että aivoni ovat hyvinkin muovautuvat. Haastavaksi asian tekee vain se, että koska ajatukseni ovat vuosikausia kulkeneet tiettyjä tuttuja reittejä, on vaihtoehtoisen reitin valitseminen vaivalloista. Se vaatii tietoista ponnistelua, raskasta työtä ja uskoa siihen, että työ tuottaa hedelmää, vaikkei työn tulosta heti huomaisikaan. 

Otetaan yksi käytännön esimerkki. Kuvitellaan, että on taas sellainen päivä, kun oma elämä tuntuu kaikin tavoin kurjalta. Huomaan ajatusteni lähtevän kulkemaan sitä tuttua reittiä, jossa kateus määrää suunnan ja tahdin. Nyt tiedostankin, että on mahdollista valita toisin. Sen sijaan, että alkaisin ahdistuneena esimerkiksi selata instagramin etusivua ja etsiä vahvistusta vääristyneille ajatuksilleni, teenkin näin: tunnistan tunteeni, pysähdyn, hengitän syvään ja alan suunnata ajatuksiani kohti kiitollisuutta. Mietin, mistä kaikesta saan juuri tässä hetkessä olla kiitollinen. Katson ympärilleni ja aktivoin kaikki aistini. Muistelen kaikkia niitä hyviä asioita, joita elämässäni on tapahtunut. Voin katsella vanhoja valokuvia tai lukea kirjoittamaani kiitollisuuspäiväkirjaa. Palautan mieleeni niitä rohkaisun sanoja, joita olen saanut eri ihmisiltä kuulla. Pikkuhiljaa maisema alkaa muuttua. Silmäni avautuvat jälleen Jumalan hyvyydelle. Sydämeni alkaa täyttyä ilolla, rauhalla ja ylistyksellä. 

Tietenkään asiat eivät ole näin yksinkertaisia, eikä positiivinen ajattelu ratkaise kaikkia ongelmia. Uskon kuitenkin, että pienin askelin asiat muuttuvat paremmiksi ja siksi tahdon ainakin kokeilla, mitä seurauksia tietoisella kiitollisuuden harjoittamisella tulee omalla kohdallani olemaan. 

tavoite 1: minimoi puhelimen käyttö

Hyvää uutta vuotta! Mun vuosi ei lähtenyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin, koska makasin kaksi ensimmäistä päivää sängyssä kurkkukivun kourissa. Kipu onneks katosi yhtä yllättäen kuin saapuikin ja tänään iloitsin suuresti päästessäni ihan vaan ulos kävelemään lumisiin maisemiin. Nyt oon istunut pari tuntia koneen ääressä miettimässä, mitä tänne kirjoittaisin. En ihmettele, miks kirjoitan nykyään niin harvoin, koska saan tähän kulutettua ihan tolkuttomasti aikaa, enkä siltikään oo tyytyväinen lopputulokseen :D Pitäis varmaan opetella kirjoittamaan vähän matalammalla kynnyksellä. Edellinen postaus on viime vuoden toukokuulta ja huomaamattani päädyin kirjoittamaan lähes samasta aiheesta kuin silloinkin.

Vuosi 2020 ei ollut helppo varmasti kenellekään. Jouduimme luopumaan monista meille rakkaista asioista ja monet laatimamme suunnitelmat menivät perinpohjaisesti uusiksi. Kun pysähdyn miettimään kulunutta vuotta, mieleen nousee kuitenkin myös monia ihania ja ikimuistoisia hetkiä. Tähän postaukseen valitsemani kuvat edustavat juuri noita hetkiä: lämpimiä kesäpäiviä täynnä auringonpaistetta, rakkautta ja iloa. Mielikuvat, joita meillä on monien tuntemiemme ihmisten elämästä, perustuvat vastaaviin kuviin - tarkasti valittuihin parhaisiin paloihin, joita jakaa mielellään niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Onneksi yhä useammat somevaikuttajat ovat alkaneet tuoda loistokkaiden kohokohtien lisäksi elämästään esiin myös toisenlaisia puolia. Mielenterveysongelmista puhutaan avoimemmin kuin koskaan ja siitä olen todella iloinen. Tästä huolimatta luulen, että suurin osa ihmisistä voi samaistua siihen riittämättömyyden tunteeseen joka syntyy niin helposti instagramia selatessa. Muiden elämä vaan näyttää niin paljon paremmalta, hauskemmalta ja rikkaammalta kuin oma harmaalta tuntuva arki. 

Vaikka oon hyvinkin tietoinen siitä, että sosiaalisen median antama kuva ihmisten elämästä on parhaimmillaankin melko yksipuolinen ja pahimmillaan todella vääristynyt, saan itseni jatkuvasti kiinni haitallisista vertailevista ajatuskuluista. Päästäkseni eroon tällaisista tunteista, yritän itsekin rakentaa elämästäni hienompaa ja kiiltävämpää kuin se todellisuudessa on. Lankean ajattelemaan, että jos vain pääsisin mukaan tuohon kilpailuun ja pärjäisin siinä edes kohtuullisesti, ehkä minäkin voisin olla yhtä onnellinen kuin ihmiset, joiden kuvia selaan. Joka ikinen kerta, kun astun tähän ansaan, huomaan ettei tässä kilpailussa ole voittajia. Palkintona on parhaimmillaan vain hetkellinen mielihyvän kokemus, jota seuraa entistä syvempi tyhjyys. Aina uudestaan päädyn siihen lopputulokseen, että tähän taisteluun en halua lähteä, koska ymmärrän loppujen lopuksi taistelevani vain itseäni vastaan. Sosiaalinen media ei tietenkään ole ongelman juurisyy, eikä sieltä poistuminen tuo täydellistä ratkaisua vertailun ongelmaan, joka on vaivannut ihmisiä jo kauan ennen sosiaalisen median aikakautta. 

Useamman somepaaston läpi käyneenä voin kuitenkin sanoa, että kyllä irtiotto sosiaalisesta mediasta on tehnyt hyvää ainakin mun mielenterveydelle. Toisaalta oon myös huomannut, että puhelimen käyttö ilman sosiaalista mediaakin nostaa mun stressitasot helposti pilviin. Siks yks mun isoimmista tavoitteista tälle vuodelle on minimoida puhelimen käyttö ja raivata mahdollisimman paljon tilaa pysähtymiselle, hiljaisuudelle ja tylsistymisellekin. Oon tajunnut, että jos ei halua tavoitteiden jäävän vaan ajattelun ja puhumisen tasolle, täytyy ne konkretisoida. Tässä siis muutamia käytännön vinkkejä tavoitteen saavuttamiseksi: 

1) Rauhoita päivän ensimmäinen ja viimeinen tunti - 

laita puhelimesta mobiilidata pois tunti ennen nukkumaanmenoa 

ja laita takaisin päälle tunti heräämisen jälkeen. 

2) Vietä vähintään kerran kuussa yksi päivä ilman nettiyhteyttä. 

3) Pidä puhelinta eri huoneessa silloin kun et oikeasti tarvitse sitä. 

4) Aseta itsellesi selkeitä rajoituksia tiettyjen sovellusten suhteen 

(ite oon välillä paastonnut viikkoja esim. sosiaalisesta mediasta ja uutisten lukemisesta). 

5) Tee asioita, jotka saa sut unohtamaan puhelimen kokonaan. 

Esim. hyvän kirjan lukeminen, urheilu, kirjoittaminen, maalaaminen. 

6) Älä käytä puhelinta silloin kun oot muiden seurassa, ellei oo aivan pakko. 

Kun mikään ei riitä

Makaan yksin pimeässä huoneessa, vaikka ulkona paistaa aurinko ja edessä on varmasti yksi kevään kauneimmista ja lämpimimmistä päivistä. En jaksaisi vielä nousta, enkä avata verhoja. Ahdistus yrittää kietoutua jokaiseen hengenvetooni, mutta onneksi tiedän sen jättävän minut ennemmin tai myöhemmin rauhaan. Kaikki on hyvin, mutta sydämeni ei usko sitä. Se muistaa menneisyyden kivun ja kuvittelee aavistavansa tulevaisuuden kauhun. Nykyhetkestä se ei osaa nauttia. Ajatukseni risteilevät sinne ja tänne etsien lepopaikkaa. Epäonnistumisen pelko ja riittämättömyyden tunne kuiskailevat valheitaan. Vertailun viheliäiset verkot valloittavat ja myrkyttävät niin helposti kaiken, mistä voisin iloita.

Pakotan kuitenkin itseni ylös ja kiskaisen pimennysverhon pois ikkunan edestä. Auringonvalo tulvii huoneeseen. Sininen taivas hämmästyttää jälleen kauneudellaan. Huokaisen ja hengitän syvään. Pakotan itseni liikkeelle ja ahdistus vaimenee. Yritän pysyä liikkellä, jottei tarvitsisi kohdata sitä uudelleen. Laitan musiikin soimaan, jottei tarvitsisi kuulla niin tarkasti omia ajatuksiaan. Tiedän kyllä, ettei pakeneminen ole ratkaisu. Kipu on kohdattava ja inhottavat ajatukset käytävä läpi.

Etenkin silloin, kun on syystä tai toisesta jo valmiiksi ahdistunut, on liian helppo jäädä tuntikausiksi someen tuijottamaan muiden ihmisten täydellisen näköistä elämää ja kadottaa ymmärrys siitä kaikesta hyvästä, mitä itsellä on. Vaikka asiat olisi itsellä kuinka hyvin, aina löytyy joku, jolla on asiat vielä paremmin. Jos tälle tielle lähtee, edessä on loputon suo, jota pitkin kulkiessaan uppoaa koko ajan vain syvemmälle. Vertaileminen on mitä otollisin kasvualusta tyytymättömyydelle ja katkeruudelle, jotka voi valtaan päästessään tukahduttaa kaiken elävän. Ja lopulta tuhota koko elämän.

Kaikkihan me kai pohjimmiltaan tiedetään, että sosiaalinen media paljastaa aina vain jäävuoren huipun. Kenenkään elämä ei ole täydellistä. Mutta onhan se fakta, että joillain asiat ovat oikeastikin huomattavasti paremmin kuin toisilla. Syitä on monia ja paljon on sellaista, mihin emme voi juurikaan itse vaikuttaa. Niin paljon kuin arvostankin positiivista ajattelua, on ymmärrettävä, ettei se vaan aina millään riitä ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Toisille on annettu paremmat lähtökohdat elämään ja se on pakko hyväksyä, vaikkei ymmärtäisikään miksi. Itse tiedostan olevani äärimmäisen etuoikeutettu monenkin asian suhteen. Silti olen siinä samassa oravanpyörässä kuin suuri osa maailman ihmisistä. Ja yrittäessäni todistella arvoani ja hyvää elämääni muille, ylläpidän sitä samaa järjestelmää, jota itse vihaan. Sen ytimessä on ajatus siitä, ettei mikään riitä. Ja kuitenkin sitä sortuu uudelleen ja uudelleen kuvittelemaan, että jos saisi vielä sitä tai tätä, tai olisi sellainen tai tällainen, se riittäisi. Sitten voisin olla tyytyväinen. Vielä yksi askel ja huippu on saavutettu. Jokaisen edistysaskeleen jälkeen seuraa hetkellinen onnellisuuden huuma, mutta mitä korkeammalle kipuaa, sitä syvempi ja kivuliaampi on vajoaminen siihen pettymykseen, ettei tämä sittenkään riittänyt.

Ja siitä nousee aiheellinen kysymys: niin kenelle ei riittänyt? On niin helppo syyttää yhteiskuntaa ja sitä ajan henkeä, joka vaatii meiltä kaikenlaista, mutta loppujen lopuksi kyse on pohjimmiltaan siitä, riitänkö itselleni? Mikä on se mittapuu, jolla itseäni mittaan, ja kuka sen on määritellyt? Jos en voi rakentaa elämääni sen varaan, miltä näytän, kuinka paljon minulla on ystäviä tai miten menestynyt olen, mitä jää jäljelle? Onko minulla arvoa ihan vain omana rikkinäisenä ja vajavaisena itsenäni? Ja jos on, niin millä perusteella?

Itse uskon siihen, että jokainen ihminen on äärettömän arvokas riippumatta mistään ulkoisista tekijöistä, koska Jumala on luonut meistä jokaisen omaksi kuvakseen ja maksanut kalleimman mahdollisen hinnan kuolemalla puolestamme ristillä vapauttaakseen meidät kaikesta siitä pimeydestä, joka meissä jokaisessa asuu. Identiteettini täytyy olla juurtunut Jumalan rakkauteen ja armoon, koska mikään muu tässä maailmassa ei kestä. Vaikka sydämessäni uskon tämän, joudun käymään jatkuvaa kamppailua niitä valheita vastaan, jotka ovat pesiytyneet tähän yhteiskuntaan ja omaan sydämeeni. Vaikka taistelu on raskasta ja välillä tekisi mieli vain jäädä kieriskelemään itsesääliin, tiedän että se kannattaa. Ei vain itseni, vaan myös kaikkien ympärilläni olevien ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Unelmani on olla jonain päivänä sellainen ihminen, joka tietää olevansa niin rakastettu, että voi unohtaa itsensä ja keskittyä nostamaan ja rohkaisemaan muita. Jeesus on täydellinen esimerkki tällaisesta elämäntavasta ja Hänen seuraajakseen minut on kutsuttu. Onneksi Hän on luvannut myös antaa voiman jokaiseen päivään, joten minun ei tarvitse taistella yksin.

poikkeuksellisia aikoja

Edellisen kirjoituskerran jälkeen maailma on muuttunut niin, ettei se varmaan koskaan enää palaa täysin entiselleen. Pari kuukautta on nyt eletty arkea, jonka kuviot koronavirus on laittanut ihan uusiksi. Kun poikkeusoloihin siirryttiin, luin jokaisen mahdollisen aihetta koskevan uutisen ja seurasin telkkarista erikoislähetystä toisensa perään.Viime viikkoina oon kuitenkin alkanut taas keskittyä enemmän muihin asioihin. 

Täysin poikkeuksellisista olosuhteista on tullut vauhdilla uusi normaali, ja taas on saanut ihmetellä ihmisen häkellyttävän hyvää sopeutumiskykyä suurtenkin muutosten edessä. Ainakin omalla kohdallani oon ollut hämmentynyt siitä, miten nopeasti oon tottunut vallitsevaan tilanteeseen. Nyt jo tuntuu ihmeen kaukaiselta ajatella sitä entistä arkea, jossa kalenteri oli jatkuvasti täynnä, eikä kotona ehtinyt juurikaan viettää aikaa. 

Suuressa mittakaavassa koronan vaikutus mun elämään on kuitenkin ollut melko vähäinen, koska asun kämppisten kanssa ja opiskeluja on ollut helppo jatkaa etänä. Yks positiivisista vaikutuksista onkin ollut se, että oon kerrankin ehtinyt kunnolla keskittyä opiskeluun. Oon myös käynyt melkein joka päivä Keskuspuiston metsissä nauttimassa luonnon rauhasta ja oon tajunnut, että metsä on kyllä ihan mun lempipaikka maailmassa.

Työt on jäänyt suurelta osin tauolle ja myös tulevan kesän hääkuvaukset on yhtä suurta kysymysmerkkiä, joten jatkuvassa epävarmuudessa tässä siinä mielessä eletään. En oo myöskään päässyt neljään kuukauteen käymään kotona, joten perhettä ja tietysti myös monia ystäviä on tosi kova ikävä. Mun on suhteellisen helppo nähdä koronan tuomissa muutoksissa myös positiivisia puolia, mutta en todellakaan halua vähätellä tilanteen vakavuutta. Mun sydän on syvästi särkynyt niiden ihmisten puolesta, jotka tästä joutuu eniten kärsimään. Ja niitä ihmisiä on todella paljon.

Jos jotain tää aika on opettanut niin sen, miten helposti kaikki ihmisten luomat järjestelmät horjuu. Mulla on ollut kaiken epävarmuuden keskellä pohjimmiltaan syvä rauha sydämessä, koska mun elämän perusta on tän näkyväisen todellisuuden tuolla puolen. Tiedän, että mun ei tarvi pelätä, koska Jumala on luvannut pitää musta huolen. Iankaikkisen elämän toivo kantaa kaikkein pimeimmänkin laakson läpi.

Täytyy kuitenkin myöntää, että kun ei oo ollut mahdollisuutta juosta jatkuvasti hiljaisuutta ja itseään karkuun, on myös monia kipeitä ja vaikeita asioita noussut pintaan. Oon monta kertaa joutunut kasvokkain oman raadollisuuteni ja itsekkyyteni kanssa, ja tajunnut miten paljon armoa tarvitsen. Ihan joka hetki.

Mulla on kohtuullisen selkeä visio siitä, millainen ihminen haluaisin olla, mutta kerta toisensa jälkeen joudun tunnustamaan, että omat resurssit ei millään riitä. En voi muuta kun yhtyä näihin Paavalin sanoihin: "minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen" (Room. 7:15).

Kun oma rikkinäisyys turhauttaa ja tuntuu mahdottomalta päästä eteenpäin, tämä raamatunkohta tuo sydämeen syvän lohdutuksen: "minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor. 12:9). En tiedä parempaa paikkaa kuin levätä Jumalan kämmenellä luottaen siihen, ettei "ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat" (Room. 8:1).

Nää laulut on myös puhutellut mua viime aikoina syvästi: 

"Sinun varaasi kaiken laitan, 

täällä kestä ei mikään muu. 

Sinun kanssasi matkaa taitan, 

kunnes hämärä laskeutuu.

Sinun rakkautesi loistaa

halki synkimmän pimeyden. 

Sinä Jeesus voit yksin poistaa

syyllisyyteni suuruuden.

Sinun kätesi minut johtaa, 

läpi tuskan ja kauneuden. 

Sinun valosi yössä hohtaa, 

hoidat kipuni salaisen. " 

Petri Laaksonen

"Kun on turva Jumalassa, 

turvassa on paremmassa 

kuin on tähti taivahalla, 

lintuemo siiven alla. 

Käsistä ei väkevistä

mikään heitä irti riistä. 

Omakseen hän heidät osti, 

kuolemasta eloon nosti. 

Käyköön myöten taikka vastaan, 

eipä Isä hylkää lastaan. 

Herra ohjaa parhaaksemme

kaikki vaiheet päiviemme." 

Virsi 397 

Toivottavasti just sulla on kaikki hyvin. Jos kaipaat juttuseuraa, rukousta tai ihan konkreettista apua, laita mulle rohkeasti viestiä. Olisi ihana olla avuksi, jos mitenkään voin ♥

missä mennään?

Kulunut vuosi oli blogihistoriani hiljaisin, mikä kertoo oikeastaan siitä, että elämä on kohdellut viime aikoina melko hyvin. Kuten oon muistaakseni joskus todennut, mun on ollut aina helpointa kirjoittaa silloin, kun oon ollut syvällä ahdistuksen kuilussa. Siksi ei olekaan kovin yllättävää, että monet mun blogin lukijat on olleet huolissaan siitä, miten mulla menee. Mun kirjoittamissa teksteissä on korostunut ehkä vähän yksipuolisesti elämän pimeä puoli, vaikka oonkin aina pyrkinyt tuomaan mukaan myös toivon pilkahduksia. 

Nyt vanhojen kirjoitusten lukeminen tuntuu melkein epätodelliselta, koska monet menneisyyden kamppailut ovat menettäneet otteen elämästäni. Tästä olen tietysti sydämeni pohjasta kiitollinen. En haluaisi koskaan ottaa yhtäkään hyvää päivää itsestäänselvyytenä. On ihmeellistä, että ahdistus on nykyään harvinainen vieras sydämessäni, kun vielä muutama vuosi sitten se käytännössä hallitsi koko elämääni. Muistan kirjoittaneeni postauksen toisensa perään siitä, miten haluaisin joskus oppia elämään hetkessä ja lakata edes sekunniksi murehtimasta tulevaa. Tuntuu uskomattomalta, että tuo täysin utopistiselta tuntunut unelma on muuttunut elämässäni arkiseksi todellisuudeksi. 

Kirjautuessani pitkästä aikaa sisään Bloggeriin, aloin pohtia, mitkä ovatkaan olleet motiivini tämän blogin ylläpitämisessä. Tuntuu tavallaan oudolta ajatella, että ketään voisi kiinnostaa minun hajanaiset ajatukseni. Iskä kyllä on aina välillä kysellyt uusien postausten perään, mutta en tiedä, onko kukaan muu edes huomannut hiljaiseloani. Haha. Joskus taisin todeta kirjoittavani tätä blogia itselleni, mutta rehellisesti sanottuna koko ajatus tuntuu nyt vähintäänkin typerältä. Onhan minulla päiväkirja, joten miksi ihmeessä jakaisin koko maailman nähtäväksi asioitani, ellei siihen olisi mitään järkevää syytä? Kirjoittaminen itsessään on ollut minulle aina parasta terapiaa, mutta myös sillä on ollut merkitystä, että tiedän jonkun lukevan tekstejäni. Olen toivonut, että sanoittamalla omia kamppailujani voisin välittää lukijoilleni viestin siitä, etteivät he ole yksin. Meillä kaikilla on omat taistelumme, mutta harvat niitä haluavat muille mainostaa. Tämä on täysin ymmärrettävää, mutta luo helposti illuusion siitä, että kaikilla muilla menee aina hyvin. Olen yrittänyt tehdä oman osani sen eteen, ettei kipua tarvitsisi pitää piilossa, eikä heikkoutta tarvitsisi hävetä. Kipuun kätkeytyy ihmeellinen kauneus ja heikkouteen hämmästyttävä voima. Tätä ei kuitenkaan voi uskoakseni kokea, jos niiden kanssa jää yksin. 

Elämän taistelujen lisäksi kantava teema blogissani on ollut Jumalan rakkaus, joka on pitänyt minut pinnalla silloinkin, kun olen tuntenut hukkuvani negatiivisten tunteiden raivoavaan aallokkoon. Ilman Jeesusta en varmaankaan olisi selvinnyt tähän asti. Vaikka viime vuosien aikana olen monta kertaa kyseenalaistanut kaiken, mihin uskon ja mieleni on tulvinut kysymyksiä, joihin en ole löytänyt toivomiani vastauksia, olen kerta toisensa jälkeen yhtynyt näihin Pietarin sanoihin: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat, ja me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." Mitä vanhemmaksi elän, sitä paremmin ymmärrän, miten vähän oikeastaan ymmärrän mistään mitään. Kuitenkin sydämeni vakuuttuu aina uudestaan siitä, että Jeesus todella on elävä Jumala ja Hän rakastaa juuri minua, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Vain Hänen läsnäolossaan olen löytänyt todellisen rauhan. Vain Hänen rakkautensa antaa elämälleni riittävän syvän merkityksen. Vain Hänessä tiedän olevani turvassa niin elämän myrskyissä kuin kuolemankin edessä. Siksi en häpeä kutsua Jeesusta Herrakseni, vaikka sen ääneen sanominen ja todeksi eläminen voi vielä maksaa minulle kaiken. Tälläkin hetkellä miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat valmiit kuolemaan ja joutumaan kidutetuksi Jeesuksen nimen tähden. Tiedän, ettei minulla ole tuollaista rohkeutta, mutta Jeesus on luvannut olla kanssani joka päivä maailman loppuun asti ja siinä on toivoni, jota kukaan tai mikään ei voi minulta riistää. 

vuoristoradan kyydissä

Edellisestä postauksesta on taas kulunut ikuisuus ja pimeä talvi alkaa olla onnellisesti takana päin. Alkuvuosi on ollut täynnä haasteita ja välillä synkkiäkin epätoivon hetkiä, mutta kaikista tilanteista ja fiiliksistä on noustu takaisin valon puolelle. Oikeestaan viime kesästä asti oon elänyt melko itsenäistä, vapaata ja epäsäännöllistä elämää. Oon saanut suunnitella viikon aikataulut miten vaan oon itse halunnut, mikä on mahdollistanut sen, että aikaa ja energiaa on riittänyt kaikkeen kivaan ja ylimääräiseen. Oon saanut elää enimmäkseen omalla mukavuusalueellani ja stressitasot on pysytellyt poikkeuksellisen alhaisissa lukemissa. Välillä oon kuitenkin jo kaivannut säännöllisiä rutiineja ja itsensä voittamisesta seuraavaa huumaavaa helpotuksen tunnetta. 

Loppu tälle harvinaisen stressittömälle ja epäsäännölliselle ajanjaksolle koitti maaliskuun alussa, kun luokanopettajaopintojen toinen harjoittelu alkoi. Etukäteen suhtauduin asiaan yllättävän rauhallisesti, mutta kuitenkin välillä hyvinkin kauhunsekaisin tuntemuksin. Harjoittelu kesti seitsemän viikkoa ja loppui viime viikon perjantaina. Kaikki sujui enimmäkseen paljon paremmin kuin olisin koskaan voinut kuvitella. En muistaakseni mennyt yhtenäkään iltana koko harjoittelun aikana ahdistuneena nukkumaan ja myös aamuherätykset sujui ihmeellisen kivuttomasti. Saatiin kolmen muun harjoittelijan kanssa aivan ihana ja innokas luokka opetettavaks. Sain tehdä töitä mahtavien tyyppien kanssa ja vertaistuki oli parasta A-luokkaa. Harjoittelun loppuessa saatiin oppilailta niin liikuttavaa palautetta, että luin niitä kerta toisensa jälkeen uudelleen hymyssä suin ja kyynel poskella. Viimeisen oppitunnin jälkeen kaikki oppilaat tuli jonossa halaamaan ja sanomaan hyvästit, ja kyllä siinä kohtaa taas tajusin, miten siistiä ja palkitsevaa opettajan työ parhaimmillaan on. 

 Kaikesta hyvästä huolimatta fiilikset omasta opettajuudesta on vaihdellut vuoristoradan lailla. Välillä oon ollut lähes sataprosenttisen varma siitä, ettei opettajan työ vaan yksinkertaisesti ole mua varten.  Viime torstaina olin kahden vuoden tauon jälkeen sijaistamassa ja tällä hetkellä ollaan taas noissa  sataa hipovissa prosenttiluvuissa. Oon tehnyt ihan vakavissani ammatinvalintatestejä ja pohtinut, mitä muita vaihtoehtoja mulla vois olla. Mitään järkevää en oo kuitenkaan vielä keksinyt. Oon kokenut syvää riittämättömyyttä kaikkien haasteiden ja oman persoonallisuuteni edessä ja törmännyt kerta toisensa jälkeen yhteen mun syvimmistä perusongelmista. Nimittäin siihen, että haluaisin olla heti hyvä kaikessa, mitä teen. Jos en heti osaa jotain, sorrun ajattelemaan, että mussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla ja on parempi luovuttaa. Musta tuntuu, että erityisesti opettajan työssä kaikki epävarmuus ja riittämättömyys kohdistuu niin syvälle oman persoonan ytimeen, että keskeneräisyyden hyväksyminen on poikkeuksellisen hankalaa. 

Viime päivinä oon taas ollut aika hukassa itseni kanssa. Tuntuu vaikealta löytää omaa paikkaansa tässä vaatimuksia ja kilpailua täynnä olevassa maailmassa. Oon mestari omien heikkouksieni tunnistamisessa, mutta vahvuudet puolestaan on jossain niin syvällä piilossa, että niiden näkeminen tuottaa suuria vaikeuksia. En edelleenkään osaa luottaa siihen, että oon arvokas ja rakastettu itsenäni - keskeneräisenä, rikkinäisenä ja epävarmana. Uskon, että meidät kaikki on luotu tarkoituksella tällaisiksi kuin ollaan ja kaikki meidän ominaisuudet ja luonteenpiirteet on osa suurempaa palapeliä ja Jumalan ihmeellistä suunnitelmaa. Vaikka uskon tähän syvällä sisimmässäni, en osaa elää sitä todeks omassa elämässäni. Tiedän olevani elämänmittaisella matkalla, jolla välillä saan juosta kukkien valtaamalla niityllä auringonpaisteessa ja juoda puhtaasta purosta elävää vettä. Välillä taas kaadun rähmälleni kuralätäkköön tai törmään kovaa vauhtia nenä edellä seinään. En kuitenkaan aio luovuttaa, koska jokaisella askeleella ja arvella on oma merkityksensä. Jokainen askel vie mut lähemmäksi sitä vapautta, iloa, rauhaa ja täydellistä hyväksyntää, jota varten meidät on luotu. 

Pohjimmiltaan on kyse siitä, luotanko Jumalan lupauksiin silloinkin, kun pää on täynnä valheita ja sydän kipeitä tunteita. Luotanko silloinkin, kun en ymmärrä mistään mitään ja kaikki tuntuu menevän juuri päinvastoin kuin olisin toivonut? Luotanko, että kesä on tulossa silloinkin, kun takatalvi iskee toukokuussa ja lunta sataa 15 senttiä? Kerta toisensa jälkeen olen saanut omassa elämässäni nähdä, että tuntui miltä tuntui, Jeesus on luottamuksen arvoinen. Silti aina uudelleen ja uudelleen epäilen Hänen johdatustaan. Ja siitä huolimatta Jeesus kulkee rinnallani aina ja ikuisesti, kun vain annan Hänelle siihen luvan. Tätä on armo. 

hapuilevia ajatuksia puettuina yksinkertaisiin sanoihin

Liian pitkään 

olen paennut 

sanoja 

joita ei ole löytynyt,

kyyneleitä 

jotka eivät ole vuotaneet,

hiljaisuutta 

joka on täyttynyt metelillä.

Ei minusta ole 

runojen kirjoittajaksi, 

muttei myöskään 

kokonaisiin lauseisiin. 

On vain 

hapuilevia ajatuksia 

puettuina 

yksinkertaisiin sanoihin.

On vain
rauhaton sydän 

ja levoton mieli 

epävarmuus siitä 

mihin johtaa tämä tie.

Mitä varten elän
tänään? 

Mitä tuo tullessaan
huominen? 

Minkä taakseni jätän

sen kai huomenna kohdannen.

Joskus pelottaa
ihmisten seura,

joskus enemmän
yksinäisyys. 

Joskus kiire vie kaiken, 

joskus ilon syö
tekemättömyys. 

Arjen harmaus
tai värien sekamelska. 

Tylsä tavallisuus
tai muutoksen tuoma ahdistus. 

Jos itseeni katson,
en onnea löydä. 

Jos rauhaa etsin,
se pakenee pois. 

Vain katoavaisuutta
näen kaikkialla. 

Kuolema vaanii
jokaisella nurkalla. 

Henkäys vain
ja kaikki on ohi.

Vai onko kaikki
tässä sittenkään? 

Horisontissa
toivon pilkahduksen nään. 

Hiljaisuudessa
lempeän kuiskauksen kuulen, 

Hän on lähempänä
kuin koskaan luulen. 

Hänen rakkaudessaan
vain löydän levon,

läsnäolonsa karkoittaa
kaiken pelon. 

Kyyneleeni Hän kuivaa
ja talteen kerää,

sydämessäin nyt
suuri riemu herää. 

Olen turvassa,
voi miten hyvässä turvassa,
vaikka kuinka synkältä
näyttäis tää maailma.

Kun vain Jeesus joka päivä
mun kanssain kulkee,
ja hädässä lapsensa syliinsä sulkee,
voin jatkaa matkaa horjuvin askelin.
Kunnes pääsen perille.