rakkaudesta lajiin

Mä halusin tehdä nyt postauksen aiheesta, jolla on tosi iso rooli mun arjessa ja elämässä ylipäätäänkin. Kyseessähän on siis mun rakas harrastus, jalkapallo. Mun urani (jos sitä nyt sellaseks voi kutsua XD) alko kunnolla muistaakseni kolmosluokalla paikallisessa kortteliliigajoukkueessa. Sen jälkeen onkin ehtinyt tapahtua paljon. Oon pelannut pikkuveljen kanssa samassa poikajoukkueessa, "alaikäsenä" vapsin tyttöjoukkueessa, ilveksessä kaksoisedustuksella ja piirijoukkueessakin muutama vuosi sitten. En oo koskaan ollut erityisen hyvä sopeutumaan uuteen ympäristöön, joten uuteen joukkueeseen meneminen on aina ollut mulle tosi vaikeeta. Näin jälkeenpäin ajateltuna oon kuitenkin onnellinen, että oon käynyt sen kaiken läpi. 

Jalkapallo on antanut mulle hirmusen paljon. Se on vahvistanut mun itseluottamusta, parantanut stressinsietokykyä ja auttanut ymmärtämään, että harjoitus oikeesti tekee mestarin. Oon oppinut sietämään pettymyksiä ja saanut myös kokea paljon onnistumisia. Lisäks oon saanut uusia ihania ystäviä ja valtavan määrän mahtavia muistoja.




Tällä hetkellä saan olla osa joukkuetta, jota voin kutsua myös perheeksi. Treeneissä voin oikeesti olla oma itseni ja luottaa siihen, että kelpaan just sellasena. Uskallan mokata ja tehdä virheitä. Mun ei tarvi vetää mitään tekohymyä naamalle, koska noiden ihmisten kanssa hymy nousee väkisin mun kasvoille. Tietenkin joskus tulee päiviä, jolloin mikään onnistu ja kaikki ärsyttää. Sellasinakin päivinä voin mennä treeneihin ja mulle tulee 99 prosenttisesi paljon parempi fiilis. On mahtavaa huomata, miten rakkaus jalkapalloon yhdistää niin erilaisia ihmisiä ja luo rakkautta myös ihmisten välille. Voin oikeesti sanoa sydämeni pohjasta, että rakastan mun joukkuetta ja rakastan pelata siellä.

It's so hard to say goodbye

Sain olla mukana siunaamassa sut viimeiselle matkalles ja vaikka mua ahdisti etukäteen ihan älyttömästi ja paikan päällä itketti enemmän kun koskaan, tiesin että se oli tehtävä. Kun mä astelin sun arkun luo ja näin kaikki kauniit kukkaset, mun henki salpautu ja pelkäsin jalkojen pettävän. Ihmeen kaupalla sain luettua muistotekstin, mutta sen jälkeen romahdin totaalisesti. Onneks äiti oli mukana, muuten en varmaan olis selviytynyt takas omalle paikalle. Pahinta oli nähdä miten montaa ihmistä sun lähtös kosketti ja se tuskan määrä sun rakkaiden kasvoilla. Nyt kun tiedän, että sulla on hyvä olla, tahtoisin tehdä kaikkeni sun läheisten hyväks. Ja kuitenkin mulla on niin avuton olo. 

Sä oot muuttanut mun elämän kaks kertaa. Ensin silloin kun astuit mun elämään Kauniaisten raamattuopistolla maaliskuussa 2011 ja toisen kerran maanantaina 23.9.13 kun sain kuulla, että oot poissa. Poissa silmistä, muttet poissa sydämestä. Koskaan.  Ehdittiin tuntea vajaat kolme vuotta, mutta ensi tapaamisesta lähtien musta tuntu kun oltais tunnettu aina.

"Mä tunnen sinut pikkusisko 
Me vaikka vasta kohdattiin 
Niin monin kasvoin ennenkin sä vierelläni maannut oot 
Takkuiset hiukset rinnoillasi 
Aamuyön utu silmissäs 
Kuin lihaksi ois tulleet kasteiset niityt, unenlaaksot"

 Oot opettanut mulle valtavan paljon. Sen miten hymy voi muuttaa maailmaa, mutta toisaalta miten se voi myös aiheuttaa tuhoa, jos ei osaa tai uskalla näyttää niitä toisenlaisia tunteita. Joskus todellista vahvuutta on olla heikko. Itkeä, huutaa tai vain istua hiljaa ja ottaa apu vastaan. Kukaan meistä ei jaksa yksin. Kukaan meistä ei jaksa aina olla iloinen. Kukaan meistä ei jaksa aina antaa parastaan. Mutta ei meidän tarvitsekaan. Olisitpa tajunnut sen. Kumpa me kaikki tajuttais, että meillä on oikeus huonoihin päiviin ja epäonnistuneisiin suorituksiin. Meidän arvoa ei määritä se, miten hyviä ollaan vaan se kenen lapsia me ollaan ja kuka on kuollut meidän puolesta ristillä. Sunkin puolesta. Ja siks mä tiedän, että sä ootat mua taivaassa. Vaikka toisaalta haluaisin enemmän kun mitään päästä sun luo, tiedän että mulla on vielä paljon tehtävää täällä. Mä haluan auttaa heikkoja ja kertoa mun ympärillä oleville ihmisille, miten tärkeitä ja ihania ne on, vaikka niillä olis kuinka huono päivä. Ja ennenkaikkea mä tahdon kertoa ihmisille siitä todellisesta toivosta, joka kestää hurjimmissakin myrskyissä. Mä tiedän että sä olisit halunnut tehdä samoin. Ja sä teitkin. Nyt on mun vuoro jatkaa sitä työtä.

Sielunsiskoni Roosan muistoa kunnioittaen ja ikävöiden Milja

Kun elämä antaa sinulle sata syytä itkeä, näytä sille tuhat syytä hymyillä

Matka Irlantiin rakkaan Iidan luo ei olis voinu osua parempaan kohtaan. Maisemanvaihdos teki mulle tosi hyvää, koska päätin jättää kaikki murheet Suomen kamaralle. En siinä ehkä ihan täysin onnistunut, mutta mun murehtijaluonteen huomioon ottaen kohtuullisesti. Ensimmäinen kerta yksin lentokoneessa sai olon tuntumaan jotenkin tosi itsenäiseltä, vaikka rehellisesti sanottuna vähän jännittikin. Kaikki suju onneks ongelmitta ja Iidan näkeminen Dublinin lentokentällä sai mun sydämenkin pitkästä aikaa hymyilemään. Parasta lääkettä suruun on sopivasti sekopäisen ystävän seura (Iida jos luet tätä niin ota toi kohteliaisuutena, oot paras!), hyvä ruoka, shoppailu ja järjettömän kauniit maisemat. Näitä kaikkia mun matka olikin onneks tulvillaan! Rakastuin Irlannin halpoihin vaatteisiin, ystävällisiin ihmisiin ja upeaan luontoon ja haluun ehdottomasti vielä joskus päästä takasin!  

Siitä on nyt viikko, kun sain kuulla järkyttävät uutiset. Mun piti ajaa skootterilla kotiin ja kyyneleiden sumentaessa silmät oli vaikea pysyä tiellä. Kaks päivää meni itkiessä ja illalla sängyssä yrittäen turhaan saada pamppailevaa sydäntä rauhoittumaan. Pikkuhiljaa aloin rauhoittua ja itku ei enää tullut kun katsoin sun kuvaa. Vajosin jonkinlaiseen utopistiseen tilaan, jossa en tajunnut yhtään mitä on tapahtunut. En halunnut enkä edes yrittänyt uskoa tapahtunutta todeksi. Suljin ajatuksen kokonaan pääni ulkopuolelle ja yritin elää normaalia elämää. Oon siinä tilassa vieläkin ja välillä ahdistaa ihan älyttömän paljon, koska tosiasiat pyrkii mun tietosuuteen, mutta mun aivot ei ota tietoa vastaan. Mulla on tyhjä, kylmä ja itsekäs olo. Haluaisin hakata päätä seinään, juosta yksin pimeään metsään tai itkeä silmät päästäni, mutta sen sijaan että tekisin noista mitään istun kun haamu ties monennettako tuntia tietokoneen ääressä. Ens sunnuntaina sut siunautaan viimeselle matkalle ja mua pelottaa. Mua pelottaa, koska tiedän että sillon mä viimestään tajuan mitä on tapahtunut. Ja mä tiedän, että se on välttämätöntä. Mutta en mä halua. Haluaisin mielummin katsella sun kuvaa ilosena ja miettiä että ei vitsi miten kaunis ystävä mulla on ja että pitäis alkaa järjestellä yhdessä sitä riparitapaamista mitä suunniteltiin. Sen sijaan mun täytyy hyväksyä se tosiasia, että kokoonnutaan ripariporukalla ilman sua ja vietetään sulle muistohetki. Mun täytyy hyväksyä, etten enää koskaan saa kuulla sun nauravan ja kertovan mulle, miten joku luuli sua pojaks sillon kun sulla oli vielä lyhyet hiukset. Mun täytyy hyväksyä, etten koskaan voi kysyä sun mielipidettä mun vanhojentanssimekosta tai kertoa sulle Irlannin matkasta. Enkä voi enää koskaan valittaa sulle, miten raivostuttavaa on kun ei osaa elää hetkessä ja olla varma että sä ymmärrät. Mä en tiedä miten mä onnistun siinä, mutta mä tiedän että sä uskot muhun. Ja sä annat mulle voimaa. Mä tuun näkeen jokaisessa kauniissa auringonlaskussa ja lumihiutaleessa sun loistavan hymyn. Ja vaikka se tekee sairaan kipeää, samalla se tekee kaikesta sata kertaa kauniimpaa. Sä oot nyt mun ikioma suojelusenkeli ja tiedän, ettet jätä mua koskaan. Koska rakkaus on väkevämpi kuolemaa ja sä oot taivaan kaunein enkeli.