Tuijotan tietokoneen ruutua. Ulkona on pimeää, harmaata ja märkää. Musta tuntuu samalta kuin lähes poikkeuksetta viime aikoina on tuntunut: ristiriitaiselta, ahdistuneelta ja väsyneeltä. Söin taas liian monta suklaakeksiä nälkääni, koska en jaksanut tehdä ruokaa. Niskat on jumissa ja päätä särkee, koska oon lukenut huonossa asennossa - liian vähän kylläkin. Väsyttää, eikä englannin sanojen pänttääminen tai hindulaisuudesta lukeminen houkuttele pätkän vertaa. Kirjoittaminen ahdistaa. Ehkä siksi, että se liittyy niin vahvasti kirjoituksiin. Tai ehkä siksi, että musta tuntuu, etten osaa enää kirjoittaa. Ainakaan mistään muusta kuin omista tunteistani. Ja joskus juuri niistä puhuminen on kaikkein vaikeinta.
Lukuloman aikana oon kokenut perinteisen stressin sijaan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä, ajoittaista ahdistusta ja syvää yksinäisyyttä. Oon ajelehtinut päivästä toiseen ilman kosketuspintaa muihin ihmisiin ja omiin ajatuksiini. Yhteys ulkomaailmaan on ollut melko vähäistä, koska hukkasin puhelimeni pari viikkoa sitten, ja sen seurauksena oon joutunut pärjäämään ilman WhatsAppia ja muuta sosiaalista mediaa, mikä on kuitenkin ollut ennemminkin siunaus kuin kirous. Oon jo pitkään kokenut puhelimen kahlitsevan mua ja mun ajankäyttöä. Nyt tunnen olevani vapaampi ja riippumattomampi muista ihmisistä, mikä tuntuu samalla sekä hyvältä että huonolta. Tän tilanteen paras puoli pitäisi tietenkin olla se, että pystyn ilman puhelinta keskittymään paremmin kirjoituksiin valmistautumiseen. Valitettavasti mun aivot ja kroppa on kuitenkin sitä mieltä, että nukkuminen, syöminen tai mikä tahansa muu toiminta voittaa lukemisen mennen tullen. Ilmeisesti ei siis tarvita puhelinta tai sosiaalista elämää viemään mun keskittymistä pois tärkeistä asioista, kun se onnistuu muutenkin. Kaiken lisäks oon ollut pari viikkoa flunssassa ja vaikka nuha ja kurkkukipu on poissa, mulla on edelleen täysin vetämätön olo. En jaksa käydä lenkillä tai harrastaa muutakaan liikuntaa, mikä tietenkin vaikeuttaa keskittymistä entisestään. Ja kun liikkumattomuuteen yhdistetään jatkuva näläntunne ja makeanhimo, ei lopputulos voi olla kovin hyvä.
Oon rypenyt itsesäälissä ja kaivannut elämääni rakkautta niin, että sydän on ollut pakahtua. Kuultuani ukrainalaisen naisen sanovan televisiossa, että hänen ainut unelmansa on sodan loppuminen ja rauha, mun sydän on täyttynyt surusta ja syyllisyydestä. Maailman kärsimys on saanut mut käpertymään kokoon ja haukkomaan henkeäni. Avuttomuuden ja riittämättömyyden tunne on iskenyt kuin hyökyaalto ja vienyt multa viimeisetkin voimat. Oon itkenyt katsoessani videota, jossa suomalainen mies halaa maahanmuuttajia silmät sidottuna Helsingin torilla. Oon itkenyt ilosta, koska maailmassa on vielä rakkautta. Ja toisaalta surusta, koska mun sydämessä sitä tuntuu olevan aivan liian vähän.
Kaiken tän harmauden keskellä on ollut myös ihania valonvälähdyksiä, joista päällimmäisenä mielessä on Naisten Futsal-Kakkosen piirinmestaruus, joka ratkes viime sunnuntaina pelatussa lopputurnauksessa. Se, että saan olla osa sanoinkuvaamattoman upeaa jalkapalloperhettä saa mut välillä itkemään ilosta ja välillä surusta, koska edessä on todennäköisesti mun viimeinen jalkapallokesä Fc Vapsin riveissä. Myös vierailu Iidan luona Joensuussa oli täynnä naurua, lämpöä, rakkautta ja ennen kaikkea hyvää ruokaa. Niin joo ja viime yönä musta tuli kummitäti!
Vaikka välillä pelkään tulevaisuutta niin paljon, että taju meinaa lähteä, haluan luottaa. Luottaa siihen, että edessä on vielä paljon hyvää ja kaunista. Ja siihen, että Jumala pitää musta huolen tuli mitä tuli. Haluan luottaa myös siihen, että tulee päivä, jolloin opin rakastamaan lähimmäistäni niinkuin itseäni. Päivä, jolloin peilistä mua katsoo ihminen, joka on arvokas ja kaunis kaikkine vikoineen. Ihminen, jonka ei tarvitse rakentaa itsetuntoansa muiden mielipiteiden ja omien onnistumisten varaan.
