Viikonloppuna olin Vexve-turnauksessa ja ihanan Alman valmistujaisissa, katoin Euroviisuja ihanien ystävien kanssa ja tein pelissä neljä maalia. Tän viikon oon siivonnut ja leiponut ja - uskokaa tai älkää - oikeesti jopa nauttinut siitä. Vielä on siivottavaa jäljellä ja yksi kakkukin leipomatta, mutta oon nyt niin väsynyt, etten jaksa kuin maata ja ehkä vähän itkeä. Tällä hetkellä mun fiilikset on niin sekavat ja ristiriitaiset, että tuntuu vaikealta pukea niitä sanoiksi. Viime päivinä mun sydämen on usein vallannut epämääräinen ahdistus, joka on sekoitus jännitystä, pelkoa, ärtymystä, väsymystä ja lisää pelkoa. En ees oikein tiedä mikä mua pelottaa. Jotenkin vaan kaikki. Pelottavinta tässä on se, että mun fiilis saattaa vaihtua sekunnin murto-osassa täysin päinvastaiseksi. Tähänastisen elämäni suurimpaan juhlapäivään on kaksi päivää ja mun pitäis varmaan olla onneni kukkuloilla. En voi kuitenkaan olla kauhistumatta, kun ajattelen sitä hetkeä, jolloin kiipeän puhujanpönttöön. Voi veljet, olispa se jo ohi!
