sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

heikko oon ja tiedän sen, siksi voimaasi tarvitsen

Yksi niistä ominaisuuksista, joita arvostan eniten toisissa ihmisissä, on kyky tuntea omat heikkoutensa ja puhua niistä avoimesti sen sijaan, että pakenisi vaikeita tunteita, ajatuksia ja kokemuksia ja yrittäisi jatkuvasti todistella itselleen ja muille olevansa vahva, positiivinen ja onnistunut. En tiedä montaa hienompaa kokemusta kuin löytää ihminen, jolle uskaltaa paljastaa omat kipukohtansa ja jonka tajuaa kamppailevan samojen asioiden kanssa. Niin helposti (ainakin minä) sorrumme ajattelemaan, että olemme täysin yksin omien ongelmiemme kanssa. Kaikilla muilla on asiat paremmin, eikä kukaan ymmärrä miltä meistä tuntuu. Yritämme peitellä omaa rikkinäisyyttämme viimeiseen asti ja pelkäämme paljastuvamme. Todellisuudessa jokaisella ihmisellä on omat vaikeutensa, näytti elämä ulkopuolisen silmin miten loisteliaalta tahansa. 

Ei ole helppoa olla minä. Eikä varmasti ole helppoa olla sinä. Ei ole helppoa olla ihminen. Usein olemme itsemme pahimpia vihollisia ja suurimmat taistelumme käymme omassa mielessämme ja sydämessämme. Juuri näissä taisteluissa, joissa tarvitsisimme eniten apua, jäämme helposti yksin. 



Niin kauan kuin muistan, olen kamppaillut ahdistuksen, pelon ja huonon itsetunnon kanssa. Olen tottunut siihen, että tavalliset arkipäiväiset haasteet täyttävät mieleni jatkuvalla murehtimisella. Pelkääminen ja jännittäminen ovat minulle enemmän sääntö kuin poikkeus. 99-prosenttisesti pelkoni ovat täysin turhia ja naurettavia. Rauha, levollisuus, rentoutuminen ja hetkessä eläminen sen sijaan ovat melko tuntemattomia käsitteitä mielenmaisemassani. Pahimpina aikoina saatan herätä aamuyöstä siihen, että tulevan päivän haasteet tuntuvat niin ylivoimaisilta, että tunnen kuolevani ahdistukseen. Käsitykset omista kyvyistäni ja selviytymismahdollisuuksistani ovat niin epärealistisia ja aiempien kokemusten vastaisia, ettei niissä ole mitään järkeä. Silti ne tuntuvat itsestäni ainoalta oikealta todellisuudelta. Usein valhe on niin paljon helpompi uskoa kuin totuus. 

Viimeiset kuusi viikkoa olen stressannut niin paljon kaikkea mahdollista, että kehossani on ollut jatkuvasti päällä ihan järjetön jännitystila. Välillä ahdistus on ollut niin voimakasta, että olen pelännyt tulevani hulluksi. Olen nyt vasta havahtunut siihen, miten kuluttavaa jatkuva murehtiminen on. Vanhempani ja läheisimmät ystäväni ovat jo pidemmän aikaa kehoittaneet minua hakeutumaan ammattilaisen puheille, mutta olen aina ajatellut, ettei tilanteeni nyt ihan niin huono ole. Pari viikkoa sitten olin kuitenkin niin kyllästynyt olotilaani ja pelkäsin oikeasti saavani vähintään mahahaavan, että otin itseäni niskasta kiinni ja varasin keskusteluajan YTHS:lle. Olen todella iloinen, että uskalsin ottaa ensimmäisen askeleen avun saamiseksi. 

Haluaisin viedä tätä blogia siihen suuntaan, että heikkouteni ja taisteluni voisivat olla rohkaisemassa ja lohduttamassa muita. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi ajatella olevansa yksin kipujensa kanssa. Kohtalontovereita on yllättävän paljon ja apua on saatavilla, kun sitä vaan uskaltaa ottaa vastaan. Vahvuutta on mielestäni se, että pystyy myöntämään olevansa heikko


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti