torstai 29. marraskuuta 2018

ilouutisia

Tulin kirjastolle kirjoittamaan kandia, mutta nyt on sellanen fiilis, että tänne kirjoittaminen on tärkeämpää. Mulla on nimittäin mahtavia uutisia, joista osa teistä varmaan onkin jo lukenut Instagramista. Oon kirjoittanut tätä blogia kohta kuus vuotta (ihan hullua!) ja lähes aina kantava teema mun postauksissa on ollut murehtiminen. Usein ihan naurettavan pienet asiat on saanut täysin epärealistiset mittasuhteet mun mielessä. Mun sydän ja mieli on, niin kauan kuin muistan, ollut täynnä levottomuutta, ja huolet on vallannut mut niin kokonaan, etten oo pystynyt itse tekeen asialle mitään. Oon tuhlannut ihan älyttömästi aikaa ja energiaa miettien, mikä kaikki mahdollisesti vois mennä pieleen ja miten suuresti tulisin epäonnistumaan. Oon yrittänyt elää hetkessä epäonnistuen siinä kerta toisensa jälkeen. Oon kokenut olevani täysin kyvytön rakentamaan hyviä ihmissuhteita, koska oon pelännyt kuollakseni kiusallista hiljaisuutta ja ajatellut, että vika on aina mussa. Muistan hetkiä, kun oon vaan maannut olohuoneen lattialla niin syvällä ahdistuksessa, etten oo uskonut siitä koskaan pystyväni nousemaan. Oon uskonut kaikki mahdolliset valheet siitä, etten tuu koskaan selviämään tästä elämästä ja ihan tavallisista arkisista asioista. Oon uskonut, etten vaan ole tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin. Oon yrittänyt miellyttää kaikkia ja pärjätä kaikessa, mitä teen, koskaan kokematta aitoa iloa onnistumisistani.

Tänään, 29.11.2018, monet edellä mainitsemistani asioista tuntuvat todella kaukaisilta ja absurdeiltakin. Tänään olen vapaa monista kahleista, joista en uskonut koskaan pääseväni eroon. Tänään voin laskea yhden käden sormilla ne päivät viimeisen puolen vuoden ajalta, jolloin olen ollut ahdistunut ja peloissani. Toki niitäkin on ollut, mutta hyvien ja huonojen päivien suhde on kääntynyt täysin päälaelleen entiseen verrattuna. Edelleen stressaannun asioista, joista suurin osa ihmisistä stressaantuu ja jännitän tilanteita, jotka lähes kaikki kokevat jännittäviksi. Enää en kuitenkaan murehdi kuukautta etukäteen hyvän ystävän tapaamista tai ole joka ilta ahdistunut seuraavasta päivästä mennessäni nukkumaan.  Enää en anna arvosanojen määrittää omaa arvoani tai ajattele, että minun täytyy suoriutua täydellisesti voidakseni olla tyytyväinen. Joka päivä yritän enemmän elää todeksi ystäväni jakaman sarjakuvan sanomaa: "No need be best, only good and kind". 

Kuvahaun tulos haulle No need to best, only  kind

Elämäni, itsestäni puhumattakaan, on kaukana täydellisestä, mutta yritän opetella kiinnittämään katseeni siihen, mikä on hyvin ja mistä saan olla kiitollinen. Tällä hetkellä elämässäni on enemmän kuin koskaan ihmisiä, joiden seurassa koen olevani hyväksytty omana itsenäni. Näiden upeiden ihmisten läsnäolossa olen saanut kasvaa ja eheytyä ja oppia näkemään ne lahjat, jotka Jumala on armossaan minulle antanut. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta teistä jokaisesta, jonka saan tuntea. Jokaisesta rohkaisevasta sanasta, lempeästä hymystä ja lämpimästä läsnäolosta. En olisi tässä tänään ilman teitä. Kaiken ylle nousee kuitenkin kiitos Jumalalle, jonka uskon johdattaneen jokaisen teistäkin minun elämääni. Monet lupaukset, joihin en ole pystynyt synkimpinä hetkinäni uskomaan, ovat täyttyneet ihmeellisemmin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Monet rukoukset, jotka ovat tuntuneet jäävän vaille vastausta, ovat tänään muuttuneet kiitosaiheiksi. Tiedän, että matka on vielä pahasti kesken. Olen edelleen sitoutunut terapiaprosessiin, sillä tiedän, että on vielä paljon asioita, joita minun pitää työstää ja käsitellä. Vaikka uskon ja luotan kaikkivaltiaaseen Jumalaan, uskon myös vahvasti siihen, että Hän toimii monesti toisten ihmisten kautta. Hänen suunnitelmissaan asiat tapahtuvat harvoin silmänräpäyksessä. Usein päämäärääkin tärkeämpi on matka, jonka kuljemme sitä kohti. Usein Jumala ei muuta olosuhteitamme, koska haluaa muuttaa sydämemme. 


Tänään tahdon sanoa sinulle: "Älä menetä toivoasi". Kuvittelin itse pitkään olevani täysin toivoton tapaus, jonka kohtalona oli elää pelossa koko elämänsä, mutta Jumalan todellisuudessa ei ole toivottomia tapauksia. Tänään tahdon sanoa sinulle: "Anna Jumalalle mahdollisuus". Vaikka et uskoisi edes Hänen olemassaoloonsa ja pitäisit kaikkia kristittyjä hulluina ja tekopyhinä, et häviä mitään, jos huudat Jeesusta avuksi. Kaikkien epäuskon vaiheiden jälkeen uskon tänään vahvemmin kuin koskaan ennen, että Jeesus elää. Kaikkien harmaiden ja ahdistavien päivien jälkeen, saan tänään kokea, miten valtavan ilon, rauhan ja merkityksellisyyden usko Häneen elämääni tuo. Ja voi, miten sydämeni palaakaan sille, että myös sinä saisit kokea Jumalan rakkauden ihmeellisen voiman omalla kohdallasi. Me kristityt olemme aivan liian usein todella surkeita heijastamaan sitä rakkautta. Tahdon omasta puolestani pyytää anteeksi kaikkea sitä tekopyhyyttä ja tuomiohenkisyyttä, jolla kristityt ovat saaneet liian monet uskomaan, että sellainen Jumalakin on. Jumala on pyhä ja Hän on totuus, mutta ennen kaikkea Hän on ehdoton rakkaus. Ilman rakkautta kaikki, mitä teemme tai sanomme, on turhaa. Tämän maailman ja oman elämämme muutos lähtee rakkauden vallankumouksesta. "Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." 


maanantai 1. lokakuuta 2018

älä luovuta

Elämä on kyllä ihmeellistä. Välillä sitä tulee käytyä tunneskaalan syvimmissä syövereissä ja seuraavassa hetkessä fiilikset voi olla ihan päinvastaiset. Viikko sitten makasin ahdistuneena itkemässä lattialla, kun kandin aiheuttama stressi tuntui musertavan minut alleen. Ajattelin, etten ikinä saisi mitään järkevää aikaan ja harkitsin jo vakavissani opiskelujen lopettamista. Stressi sai kaikki järkevät ajatukset katoamaan päästäni ja syöksi minut täydellisen epätoivon valtaan. Tunsin olevani umpikujassa, josta ei ole mitään tietä ulos. Jossain alitajunnassani kolkutti hiljainen ääni, ettei asiat oikeasti niin huonosti ole ja syvällä sisimmässäni tiesin, että toivoa on. Tunnemaailmani huusi kuitenkin täysin päinvastaista viestiä, kuten niin monesti ennenkin. 

Meillä on kämppisten kanssa tapana rukoilla aina iltaisin yhdessä. Tuona iltana olin niin ahdistunut, että olisin halunnut skipata rukoilemisen ja mielummin jäänyt yksin rypemään itsesäälissä ja epätoivossa. Onneksi en sitä tehnyt. Siirryin makaamaan olohuoneen lattialle ja sanoin, että mulla ei oo nyt kyllä mitään sanottavaa. Kämppikset hoiti rukoilemisen ja kyynisenä ajattelin, ettei tästä nyt mitään hyötyä ole. Oon vaan yksinkertaisesti liian tyhmä saamaan sitä typerää kandia tehtyä, ja sehän on täysin oma ongelmani. 

Seuraavana aamuna lähdin Vammalaan ja mulla oli jo vähän parempi olo. Viikonloppuna yritin olla ajattelematta koko asiaa ja päätin, että jatkan stressaamista sitten vasta kun palaan takas Helsinkiin. Seuraavan kerran kun avasin koneen ja aloin työstää tutkimussuunnitelmaani, mut valtaskin yhtäkkiä suoranainen innostus, joka on jatkunut tähän päivään asti. Jopa siitä huolimatta, että torstaina kandiohjaajan tavatessani sain kuulla, että mun pitääkin käyttää aineistona enkunkielisiä tieteellisiä artikkeleita. Tiedonhaku alko siis käytännössä alusta, eikä tieteellisen tekstin lukeminen englanniks oo mulle todellakaan helppoa. Silti, oon nyt täynnä uskoa siihen, että tästä vielä selvitään. Muutamassa päivässä täydellinen epätoivo muuttui toiveikkaaksi innostukseksi. Jumala kuuli jälleen kerran rukoukset ja mun sydän on täynnä kiitollisuutta. Silloinkin, kun itsellä ei ole uskoa sinapinsiemenenkään vertaa, Jumala on uskollinen.


Halusin jakaa tämän pienen, arkisen esimerkin siitä, miten helposti pimeys voi päästä yllättämään ja tukahduttamaan heikoimmatkin toivon valonsäteet. Näissä hetkissä valheet täyttävät mielen ja tunteet ottavat hallintavallan. Mitä isommasta ja kipeämmästä asiasta on kyse, sitä vaikeampaa on uskoa siihen, että pimeintä on ihan oikeasti juuri ennen auringonnousua. Synkimpien hetkien jälkeen voi tapahtua jotain ihmeellistä. Suurimmistakin pettymyksistä voi lähteä kasvamaan jotain kaunista. Niin monet ovat elämän myrskyissä luovuttaneet taistelun. Sydäntäni särkee ajatella, että jos he vain olisivat jaksaneet vielä hetken, pimeys olisi voinut väistyä. 

En tiedä, mitä elämässäsi tapahtuu juuri nyt. En tiedä, miten kipeitä asioita olet joutunut kokemaan. En tiedä, millaista tuskaa kannat sisälläsi. Enkä väitä, että olisi helppoa jatkaa taistelua, silloin kun hengittäminenkin tuntuu ylivoimaiselta ja valoa ei näy missään. Kuitenkin, haluan sanoa sinulle muutaman asian. Mitä ikinä käytkään läpi, älä luovuta. Miten pahalta sinusta tuntuukaan, tuo tunne ei kestä ikuisesti. Vaikka tuntisit olevasi täydellisen yksin, Jumala on sinun kanssasi. Joskus Hän on tuskastuttavan hiljaa, mutta vielä jonain päivänä ymmärrät miksi. Hän vie sinut läpi tulen ja myrskyn, jos vain annat Hänelle luvan kantaa sinut perille. Hän kestää vihaiset huutosi, kaiken pettymyksesi ja epäilevän uskosi. Jeesus kärsi, jotta sinun ei tarvitsisi kärsiä yksin. Hän ymmärtää sinua, vaikkei sinusta siltä aina tuntuisikaan. Hän on valmistamassa sinulle paikkaa taivaassa, missä ei ole tietoakaan ahdistuksesta. Muista minne olet matkalla. Tämä elämä on kuin silmänräpäys verrattuna ikuisuuteen. Jatka taistelua, mutta älä koskaan yritä taistella yksin. Pyydä apua ja ota sitä vastaan. Sinua kantavat iankaikkiset käsivarret ♥

lauantai 22. syyskuuta 2018

aika on itkeä ja aika nauraa

Kun katson näitä kuvia ja mietin viime viikonloppua, en voi kieltää maailman ja elämän kauneutta. Samalla sydäntäni riipaisee, kun mieleen tulvii toinen toistaan surullisempia ihmiskohtaloita läheltä ja kaukaa. Niin paljon kaunista. Niin paljon tuskaa ja kipua. Miten vaikealta välillä tuntuukaan löytää tasapaino näiden ääripäiden välillä. 

Tätä päivää on leimannut suru ja ikävä. Tänään kuvasin elämäni ensimmäiset hautajaiset, enkä voinut välttyä kyyneliltä. Tänään tulee myös kuluneeksi viisi vuotta rakkaan ystäväni Roosan kuolemasta. Viisi vuotta siitä, kun kesken koeviikon sain kuulla uutisen, joka hetkeksi vei pohjan jalkojeni alta. Tavallinen arkipäivä muuttui silmänräpäyksessä epätodelliseksi painajaiseksi. Ajoin tummansinisellä skootterilla kotiin itkua pidätellen ja yritin pysyä tiellä. Kotona sain vaivoin kerrottua isälle, mitä oli tapahtunut ääneni sortuessa kyyneliin. Isä sulki minut syliinsä ja romahdin täydellisesti. En itke kovin helposti, mutta syyskuussa 2013 itkin tuntikausia. Makasin yksin pimeässä huoneessa ja ajattelin, ettei tuska koskaan katoaisi. Olin menettänyt ystävän, joka oli ymmärtänyt minua paremmin kuin kukaan toinen. Ystävän, jota olin saanut kutsua sielunsiskoksi. Ystävän, jonka kanssa olimme vuoroin pelänneet ja vuoroin odottaneet innolla tulevaa. Yhtäkkiä tunsin olevani niin yksin - seuranani vain syyllisyys ja ikävä. Normaalin elämän jatkuminen tuntui utopistiselta. Vaikka olisin vain halunnut olla yksin suruni kanssa, oli pakko raahautua kouluun, kirjoittaa koepaperille yhdentekevältä tuntuvia asioita ja katsoa ihmisiä silmiin. Elämäni oli kokenut siihen astisen taipaleeni kovimman iskun, mutta maailma ympärilläni jatkoi kulkuaan kuin mikään ei olisi muuttunut. En millään voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Enkä ymmärrä vieläkään. 


Viisi vuotta. Samaan aikaan niin pitkä ja toisaalta niin lyhyt aika. Osa haavoista on kasvanut umpeen ja osa arvista on haalistunut kokonaan. Uusiakin on tullut ja varmasti niitä on luvassa lisää, minkä ajatteleminen saa välillä sydämen täyttymään kauhusta. Miten paljon tuskaa voi pieni ihminen jaksaa kantaa? Kun välillä arkipäivän tavalliset haasteet ja pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat musertavilta, niin miten vielä isommista voi selvitä? Ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut, miten kaikkein järkyttävimmistäkin kokemuksista huolimatta ihmiset jatkavat elämäänsä ja saavat jostain voimaa etsiä valonpisaroita kaiken synkkyyden keskellä. Rakas mummini sanoi tänään puhuessamme surusta, että ajan kuluessa kiitollisuus valtaa surulta ja ikävältä alaa. Kiitollisuus siitä, että on saanut elämältä niin ihmeellisen lahjan - ihmisen, jonka menettäminen sattuu ihan helkkaristi. Mitä enemmän tuntee kipua, sitä enemmän kai tietää rakastaneensa. 

Ja mikä voima onkaan jälleennäkemisen toivossa! Minkä lohdutuksen sydämeen tuovatkaan Jeesuksen sanat "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.  Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" Miten turvallista onkaan, kun saa omalla pelosta vapisevalla kädellänsä tarttua tuohon kuoleman voittaneen kuninkaan naulojen lävistämään käteen. On ihmeellistä kun saa luottaa siihen, että mitä tahansa elämä tuokaan tullessaan, sitä ei tarvitse koskaan kohdata yksin. 

Katson ulos ikkunasta kyyneleiden valuessa poskilleni. Tänään taivaskin itkee yhdessä kaikkien surevien kanssa. Jossain toisaalla aurinko yhtyy onnellisten nauruun. Tänään saat olla surullinen, jos siltä tuntuu. Saat itkeä yhdessä itkevien kanssa. Saat myös olla iloinen ja onnellinen, eikä sinun tarvitse tuntea siitä syyllisyyttä. "Aika on itkeä ja aika nauraa." Välillä elämä heittää meitä ääripäästä toiseen ja toivottavasti joskus löydämme myös kultaisen keskitien. 

lauantai 8. syyskuuta 2018

katoavaista


Elämä osaa yllättää. Joskus positiivisesti, joskus tuoden uutisia, joita ei olisi koskaan halunnut joutua kuulemaan. Vastaan tulee väistämättä päiviä, jotka tuntuvat loputtoman pitkiltä ja raskailta, ja joiden jo etukäteen toivoisi olevan ohitse. Onneksi on myös sellaisia, jolloin saa maistaa palan taivasta ja tekisi mitä vain saadakseen kellon pysähtymään. Suurin osa elämämme päivistä on jotain tältä väliltä. Ne vain hujahtavat ohitse ilman, että niistä tajuaisi edes yrittää ottaa minkäänlaista otetta. On niin paljon asioita ja ihmisiä, jotka otamme aivan liian helposti itsestäänselvyytenä. Elämme kuin eläisimme täällä ikuisesti, vaikka jokainen hengenvetomme on kaukana itsestäänselvyydestä. 


Kauneus on katoavaista, mutta niin on moni muukin asia. Loppujen lopuksi melkein kaikki. Miten voimmekaan olla niin välinpitämättömiä sen suhteen, mitä varten täällä oikeasti olemme ja mihin olemme matkalla? Hukumme ylläkyltäisyyteen ja sokaistumme läheistemme hädälle etsiessämme vain itsellemme onnea, jota emme kuitenkaan koskaan voi saavuttaa. Onnellisuus, jos mikä, on katoavaista. Hetkeksi se saapuu ja on kohta taas tiessään. Inhoamme kärsimystä ja teemme kaikkemme välttääkseemme sitä, vaikka juuri siinä on kätkettynä elämän syvyys ja tarkoitus.


Murtumapisteessä, kaiken rakastamamme raunioilla, voimme  nähdä Hänet, joka ylläpitää elämäämme ja koko maailmankaikkeutta. Katoamattoman, täydellisen rakkauden lähteen, jolle emme arjessamme usein uhraa ajatustakaan, koska sydämemme on niin kiinni kaikessa katoavaisessa. Kun kaikki on viety, mitä jää jäljelle? Kun jäämme täysin yksin, kenen puoleen huudamme? Kun pelko ottaa meidät valtaansa ja uhkaa saada meidät lamaantumaan, kenen käteen tartumme? Kun sydämemme särkyy, kuka kerää talteen palaset ja voi luoda niistä jotain uutta? Kun syyllisyys musertaa meidät alleen, mistä löydämme rauhan? 


Elämä ei ole helppoa, eikä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Kärsimys ei ole kivaa, eikä siitä ole myöskään mitään hyötyä, jos jäämme sen kanssa yksin ja annamme sen katkeroittaa itsemme. Heikkous voi kääntyä vahvuudeksi vain, jos uskallamme nöyrtyä ja antaa Jumalalle luvan näyttää voimansa. Hyvä on parhaan vihollinen, ja joskus Jumalan täytyy murskata omat hyvätkin rakennelmamme, jotta hän voisi antaa jotain parempaa tilalle. Muista, että TÄMÄ päivä voi ihan oikeasti olla SINUN viimeisesi. Oletko valmis lähtemään? Millä on sinulle todella merkitystä? Tänään on loistava päivä laittaa asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Tänään on loistava päivä antaa Jumalalle tilaisuus näyttää kuka Hän on ja miten paljon Hän rakastaa sinua.